KuoHuLab-hankkeen aikana olemme pysähtyneet usein pohtimaan: Millaista ihmiskuvaa ylläpidämme? Millaisin teoin voimme välittää arvostusta ja mahdollistaa tasa-arvoista toimijuutta? Onko hankkeessa tilaa dialogisuudelle? Kommunikaatiolla luomme maailmaa, jossa kohtaamme toisemme. Koko elämämme ajan olemme saaneet harjoitella tätä taitoa, ja meillä on omakohtaista kokemusta siitä, miltä kunnioittava kohtaaminen tai kohtaamattomuus tuntuu.  

Kuka valitsee hankkeen sanaston ja käsitteet?  

Kohtaamista edistää tunne tasavertaisuudesta yhteisen asian äärellä. Kun iso organisaatio valjastaa resurssinsa ja lähtee toteuttamaan kehittämishanketta, saattavat hankkeen toteuttajat päätyä kuitenkin vahvistamaan valtapositiota, jossa toimijuus on hankkeen työntekijöillä ja toivotut osallistujat muuttuvat toiminnan kohteiksi. Tähän on erityisen suuri riski hankkeissa, joiden osallistujiksi tavoitellaan hauraaksi määritellyssä elämäntilanteessa olevia ihmisiä. Jo hankkeen suunnitteluvaiheessa valtapositiossa olevat tahot valitsevat sanaston, jolla nimetään ja käsitteet, joita käytetään. Usein tämä vaihe toteutuu täysin ilman hankkeeseen toivottujen osallistujien läsnäoloa ja myötävaikutusta.   

Hankesuunnittelussa mukana olevat saattavat ajatella, että sanasto tulee ylhäältä annettuna, esimerkiksi rahoittajalta tai yhteistyökumppaneilta. Nämäkin ilmaisut ovat kuitenkin jonkun valitsemia, ne voivat toisintaa arvoja ja asenteita, joita on syytä tarkastella kriittisesti ja etsiä niille vaihtoehtoja. Näitä etsiessä klassikkohokema: “ei mitään meistä ilman meitä” voi muistuttaa itsemäärittelyoikeuden keskeisyydestä (vrt. Charlton 1998 “Nothing About Us Without Us: Disability Oppression and Empowerment”). 

Kunnioittavan sanaston ja käytettävien käsitteiden lisäksi hanketyössä olisi tärkeää kyetä viestimään kaikissa tilanteissa siten, että viesti olisi mahdollista sanoa aiheena olevien ihmisten läsnä ollessa. Kuulostaa itsestään selvältä, muttei arjessamme sitä useinkaan ole. Kun esimerkiksi halutaan tuoda esiin hankkeen merkitystä niin perusteena rahoitukselle, hankeseurannassa kuin loppuarvioinnissa, on riski päätyä objektivoimaan osallistujat ja marginalisoimaan heitä. Ihmisiä ja heidän elämäntilanteitaan tulisi kuvata niin, että he ovat voineet itse vaikuttaa siihen millaisina he näyttäytyvät. Tämän toteutuminen vaatii työtä ja taitoa kohdata osallistujat tasa-arvoisina asiantuntijoina heitä koskevissa asioissa. Hankkeet eivät voi olla osaltaan rakentamassa yhteiskunnan ulossulkevia käytänteitä, joissa toiset ovat pelastajia ja toiset pelastetaan.  

Kaksi ihmishahmoiksi piirrettyä metallitolppaa, ja hahmot katsovat eri suuntiin, valokuva.
Miten hankkeissa voidaan edistää dialogisuutta? Kuva: © Erja Anttonen

Kuka määrittää ja mitä määritetään?  

Kuulluksi tuleminen edellyttää läsnäoloa. Tehostaminen ja tehokkuuden mittaaminen voivat sysätä työtekijät kiirehtimään tapahtuman edelle, huomioimaan enemmänkin tavoitteita ja poikkeavuuden sääntelyyn liittyviä velvoitteita, tähtäämään pikemminkin ihmisten muuttamiseen kuin heidän äänensä kuulemiseen. Tutkijat pohtivat, kuinka sietää sitä epävarmuutta, joka liittyy toisten ainutlaatuisuuden ehdottomaan kunnioittamiseen ja pidättäytymiseen toisia lokeroivista hallintakeinoista. (Arnkil & Seikkula 2014, 147−148.)  

Hankkeen hallintakeinoina voidaan nähdä viestinnän valintojen lisäksi myös esimerkiksi hankkeen tavoitteen asettelu. Keiden määrittämistä tarpeista ja lähtökohdista hanke suunnitellaan, mitä asioita tavoitellaan ja kenen näkökulmasta mahdollista muutosta arvioidaan? Voidaanko yhtenä esimerkkinä lokeroivista hallintakeinoista nähdä ESR-hankkeissa käytettävät seurantatatietolomakkeet, jotka perustuvat mm. ESR-asetukseen? On ymmärrettävää, että hankerahoittaja tarvitsee tietoa, keitä ovat hankkeen osallistujat ja miten rahoitus kohdentuu. Yksityiskohtaisten henkilötietojen lisäksi lomakkeessa kysytään koulutusta, perhe- ja työllisyystilannetta. Näiden lisäksi pyydetään arviota asunnottomuuden uhasta ja omasta työkyvystä. Useat hankkeen osallistujat ovat kuitenkin kokeneet kaavakkeen vaikeaselkoiseksi, liian henkilökohtaisia asioita kysyväksi ja haasteelliselta tuntuvaa itsearviointia edellyttäväksi. 

KuoHuLab-hankkeen aikana lomakkeita täytettäessä osa osallistujista arvioi asunnottomuusriskinsä olemattomaksi ja oman työkykynsä kiitettäväksi. Samaan aikaan työllisyyden näkökulmasta vastaukset näyttäytyivät ristiriitaisina, sillä osallistujat kuuluivat viranomaisnäkökulmasta syrjäytymisuhassa oleviin. Omanarvontuntoisen  osallistujan itsearviointi kyseenalaisti lähtökohtaisesti hankkeen merkityksen. Pitäisikö itsensä hyvään työmarkkina-asemaan arvioiva jättää selviämään ilman hankkeen tukea ja etsiä niitä, jotka kokevat itsensä heikommassa asemassa oleviksi? Vai ohjataanko osallistujaa lomakkeen täyttämisvaiheessa kuuntelemaan ulkopuolelta tulevaa tulkintaa siitä, mikä yksilön työkyvyn taso on?  

Dialogisuuden rakentamisesta 

Hankkeissa kohdataan myös paljon ihmisiä, jotka ovat omaksuneet syrjäytyneen, tai toisin ilmaistuna, syrjäytetyn identiteetin. Michael White (2008) tuo esiin miten Michel Foucault (1965, 1973) jäljitti identiteetin sisäisten käsitysten alkuperän olevan osittain tulosta länsimaisen kulttuurin “erottelevista käytännöistä”. Näillä valtaväestöstä eroteltiin identiteetiltään viallisiksi määritellyt ja kuvaillut yksilöt, kuten kodittomat, köyhät, hullut ja heikot (White 2008, 29).  Syrjäytetyn identiteetin omaksuneet voivat ryhtyä myös itse itsensä marginalisoijiksi, ja hyväksyä erottelevat käytännöt. Antaako tämä myös hankkeessa työskenteleville luvan uusintaa marginalisoivaa puhetta?  

White (2008) nostaa esiin myös Foucaultin määritelmän sosiaalisen kontrollin mekanismina toimivista “normalisoivista arvioista”, joilla ihmiset arvioivat omia sekä muiden toimia ja ajatuksia. Tällaisten erottelevien käytäntöjen, tieteellisten luokitusten ja normalisoivien arvioiden kehittyminen vaalii ihmisen identiteetin esineellistämistä, jolloin monet ihmisen elämänsä aikana kohtaamista ongelmista alkavat edustaa totuutta hänen identiteetistään. (White 2008, 29.) Osaammeko hankkeissa riittävästi kyseenalaistaa näitä normalisoivia arvioita ja niiden kautta syntyvää esineellistämistä? Haluammeko olla osa sosiaalisen kontrollin mekanismia vai muuttamassa toiseutta ja eriarvoisuutta ylläpitäviä rakenteita?  

Kun KuoHuLab päättyy, meillä blogin kirjoittajilla on mahdollisuus jatkaa uuden hankkeen parissa. Uudessa hankkeessa kohderyhmänä eivät ole erityistä tukea tarvitseviksi tai syrjäytymisvaarassa oleviksi eri tahojen puolelta määritellyt ihmiset, joten haasteemme valtavääristymistä voidaan ajatella jollain tapaa vähenevän. Jatkuva omien taustaustaoletustemme tarkastelu ja kyseenalaistaminen sekä osallistujien tasa-arvoinen rooli suunniteltaessa ja toteutettaessa hankkeen toimintoja ovat dialogisia käytänteitä, joita haluamme vaalia.  

Arnkil ja Seikkula (2014) tuovat esiin, miten dialogisuus rakentuu aina dialogisista hetkistä, eivätkä mitkään prosessit tai käytännöt ole laidasta laitaan dialogisia. Dialoginen kulttuuri tarkoittaa asennoitumista ja toimintaa, joka vaalii noita hetkiä. Kun yhä useampien ihmisten ja työryhmien valinnat dialogisuuden hyväksi saavat tukea toisten samansuuntaisista valinnoista, rakentuu vahvempi käytäntöjen verkosto. (Arnkil & Seikkula 2014, 148.) Hankkeessa dialogisten hetkien vaaliminen voi toteutua esimerkiksi siten, että hallintaa toteutettavia toimenpiteitä ei toteuteta samoissa hetkissä, joissa on tarkoitus kuunnella, keskustella ja kohdata.   

Lähteet

Arnkil, Tom Erik & Seikkula, Jaakko 2014. ”Nehän kuunteli meitä!”: dialogeja monissa suhteissa. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.  

Helander, Jaakko, Uusinoka, Simo & Parkkonen, Vesa 2019. Syrjäytynyt vai syrjäytetty – näkökulmia nuorten syrjäytymiskeskusteluun. HAMK Unlimited Professional 11.9.2019. Haettu 1.4.2020 osoitteesta https://unlimited.hamk.fi/ammatillinen-osaaminen-ja-opetus/nakokulmia-nuorten-syrjaytymiskeskusteluun 

Holm, Ruurik, Poutanen, Petro & Ståhle, Pirjo 2018. Mikä tekee dialogin: Dialogisen vuorovaikutuksen tunnuspirteet ja edellytykset. Viitattu 8.4.2020.   https://www.sitra.fi/artikkelit/mika-tekee-dialogin-dialogisen-vuorovaikutuksen-tunnuspiirteet-ja-edellytykset/ 

Tieteen termipankki 2020. Objektivointi. Viitattu 7.4.2020.  https://tieteentermipankki.fi/wiki/Filosofia:objektivointi 

White, Michael 2008.  Karttoja narratiiviseen työskentelyyn. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.