Tämän blogin rakennusaineina ovat KuoHuLab-hankkeen toimintaan osallistuneiden tarinat ja kertomukset Kertomuksia olivat keräämässä hankkeen yhteisötaiteilija Tiina Vertainen ja kehittämisasiantuntija Heli Suutari sekä Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden opiskelija Päivi Savolainen. Tekstit syntyivät keskustellen, elämän kokemuksia ja tuntemuksia jakaen, ja ne kertovat erilaisista tilanteista ja ajanjaksoista kertojien elämässä.  

Hankkeen tavoitteet suhteessa osallistujien kokemuksiin  

KuoHuLabin yhtenä tavoitteena oli heikommassa työmarkkina-asemassa olevien työ- ja toimintakyvyn parantaminen sekä osallisuuden tukeminen. On ollut äärimmäisen tärkeää kohdata ihmisiä, jotka ovat olleet valmiita jakamaan ajatuksiaan. Esimerkiksi työvoimapoliittinen määritelmä heikommasta työmarkkina-asemasta edellyttää rinnalleen osallistujien itsensä antamia kuvauksia ja merkityksiä siitä, mitä tämä tarkoittaa heidän arjessaan.   

”Kuvailisin itseäni ensisijaisesti kuntoutujaksi. Olen raitis ja minulla on terve olo. Raittius ja kuntoutuminen tulevat vahvimpina mieleen, koska koko ajan olen joutunut todistelemaan raittiuttani. Kun vedin kamaa, tunteet jäivät tuntematta tai ne patoutuivat. Nyt olen jo melko pitkään kokenut tunteeni ja aluksi se oli todella outoa. Oli vierasta itkeä, vaikka jonkin televisio ohjelman herättämien tunteiden vuoksi. Nyt käsittelen tunteitani sekä tämänhetkisiä, että menneisyyden tapahtumista nousevia. Menneisyydessä on paljon tapahtumia, joihin ei silloin reagoinut mitenkään, mutta jotka nyt nousevat mieleen. Ei ole mitään yksittäistä juttua, vaan esimerkiksi väkivaltaisia tapahtumia, joita on silloin nähnyt. Haluan nyt kohdata niiden tapahtumien aiheuttamat tunteet ja saada ne pois, että tilalle voi tulla jotain parempaa. 

Tällä hetkellä elämässä tärkeintä on pysyä raittiina. Tärkeää on myös nähdä lapsia mahdollisimman paljon. Kuntouttava työtoiminta on tärkeää monella tapaa ja toivon, että se pysyy. En ole vielä valmis opiskelemaan. Olen kiitollinen siitä, että olen nyt tässä pisteessä elämässäni. Työtoiminnassa toisten auttaminen on terapiaa myös itselle. Pystyn puhumaan ihmisille siellä suoraan asioista, sillä he tietävät, että mitä sanonkin, sanon sen aina rakkaudella. Monet ystävät käyttävät edelleen päihteitä. Oman raittiin elämän, ystävien elämän ja kuntouttavan työtoiminnan yhteensovittaminen on aikamoista tasapainoilua. Muutamat ystävät ovat raitistuneet, mutta Kuopiosta heitä ei oikein löydy. Tulevaisuudelta toivon, että lapset saisivat olla kotona. Toivon myös, että olisin terveenä ja selän kivut saataisiin hallintaan. Selässä on useita vaivoja, jotka aiheuttavat kovaa kipua. Toivon, että saisin elää normaalia arkea, johon kuuluisi myös työpaikka.” 

Hankkeessa oli tärkeä uudelleen tarkistaa tavoitteita työllistymisestä ennemminkin opiskelupaikan saamiseen tai aivan ensisijaisesti kuntoutumiseen hakeutumiseen, pääsemiseen ja siihen sitoutumiseen. Osallisuuden kokemuksen vahvistaminen oli hanketyön lähtökohta. Hankkeessa mahdollistui yhdessä tekeminen, ryhmäytyminen ja luottamuksen rakentaminen vertaisten ja esimerkiksi vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Tämän jälkeen oli helpompaa yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa edetä työllistymisen, opiskelun ja kuntoutuksen tavoitteiden suuntaan.  

Erillisyydestä valittuun yhteisöllisyyteen 

Kokemus ulkopuolisuudesta oli monelle hankkeen osallistujalle tuttu, mutta kuten niin usein hankkeen aikana saimme huomata, jokainen kokemus on hyvin ainutlaatuinen.  Myös marginaalisuus voi olla itse valittua:  

”En ymmärrä ihmisiä, jotka surevat sitä, että kokevat itsensä ulkopuoliseksi. Itse olen ollut koko elämäni, lähes joka paikassa aina se ulkopuolinen, joka ei kuulu joukkoon. Olen tottunut ja hyväksynyt sen. Nykyään en tunne juuri edes haluavani kuulua porukkaan. Olen parhaimmillani itseni seurassa. Jos joudun olemaan pitkään muiden seurassa, yksin olemisen tarve on valtava. On vapauttavaa nauttia juuri itsensä seurasta. Olen itseni paras ystävä! Muistan ajan, jolloin halusin aina kuulua ”porukkaan”, hyvin ahdistavana ja hankalana. Tunnen vapautuneeni niin monesta ikävästä asiasta, kun en ole enää henkisesti riippuvainen muiden seurasta.” 

Ulkopuolisuuden kokemuksen lisäksi käsittelimme paljon yksinäisyyden teemoja (Tahto. kuopiolaisen yksinelävän tarina).

Yhtenä tavoitteena KuoHuLabissa oli kehittää Jynkkä-Leväsen asuinalueen asukastoimintaa ja sitä kautta asuinalueen viihtyvyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hankkeen alussa projektipäällikkönä toiminut Kristiina Vesama oli perustamassa Jynkkä-Leväsen asukasyhdistystä, joka toimi koko KuoHuLabin toiminnan ajan yhteistyökumppanina alueen uusia toimintoja järjestettäessä. Hankkeen myötä Jynkässä on aloittanut toimintansa matalankynnyksen Olotila, jossa voi piipahtaa kahvilla ja keskustelemassa, tutustua halutessaan muihin alueen asukkaisiin ja ideoida yhteistä toimintaa.  

Hyvän elämän pääkaupunki  

Kuopion kaupunki on asettanut tavoitteekseen olla hyvän elämän pääkaupunki vuonna 2030. Tavoitteen saavuttamiseksi on laadittu Hyvinvoiva Kuopio 2030 –ohjelmaOhjelmassa esitellään neljä Hyvinvoiva Kuopio 2030 -elementtiä. Yhtenä näistä on Hyvän elämän asuinympäristö, joka rakentuu teemoista Minun Kuopioni, luonto, kohtaamispaikat ja asuminen, turvallisuus sekä osallisuus.  

Kuopio tarjoaa asukkailleen jo paljon mahdollisuuksia, joita on koottu esimerkiksi Liikkuva Kuopio –sivustolle. Metsät, luontopolut ja lähipuistot tarjoavat jo paljon niille, jotka uskaltavat ja osaavat lähestyä toisia.  

Kuopiossa_monet_suuntaavat_puistomaiselle_Valkeisenlammelle_viettämään_yhteistä_aikaa.
Lähiluonto voi tarjota myös yhteisöllisyyden kokemuksia. Valkeisenlampi on monelle kuopiolaiselle mieluisa ulkoilualue.
Kuva: Erja Anttonen.

”Yhteisöllisyyden kannattelemia kokemuksia ihmisten kanssa, olen saanut esimerkiksi Kuopion, Niiralan, Valkeisenlammella. Nätissä maisemassa ystävät ovat kokoontuneet yhteen. Osa porukasta on musisoinut, osa pyöritellyt tulikeppejä ja osa porukasta on vaan hengaillut, kauniissa ympäristössä ja ihanassa auringonpaisteessa, keskustellen mielenkiintoisista aiheista laidasta laitaan. Ennakolta olen usein hieman jännittänyt näitä tilaisuuksia, koska usein paikalle on tullut esimerkiksi ystävän kaveri ja sen kaveri, joita en entuudestaan tunne. Kuitenkin olen oppinut huomaamaan, että tuntemattomatkin tulevat pian tutuiksi, ja kenenkään ei mielestäni ole tarvinnut esittää mitään muuta kuin itsessään on. Meininki on ollut rentoa ja keskustelut ovat herättäneet huomaamaan näkökulmien moninaisuuden kirjon, vuorovaikutuksen kautta. ”Samanhenkisten” ihmisten seurassa, ollaan hyvällä hengellä, eikä hiljaisuuskaan ole painostavaa. Joukossa on voimauttavaa taikaa!” 

Yhteisöllisyyden kokemukset edellyttävät mahdollisuutta olla oma itsensä ja moninaisuuden hyväksymistä muissa. KuoHuLabin aikana toteutettiin erityisesti toimintaa ottaen huomioon ihmiset, joiden on ollut vaikea lähteä kotoaan liikkeelle hyvin erilaisista syistä. Toimintaan jokainen pystyi osallistumaan oman tarpeen ja tahdon mukaisesti. Ryhmissä pyrittiin pitämään mukaan tulemisen kynnys hyvin matalalla. Käytännössä tämä tarkoitti pieniä, mutta myös tilanteen mukaan joustavia ryhmäkokoja, jos joku esimerkiksi halusi tuoda mukanaan ystävänsä tai tukihenkilönsä. Osallistava suunnittelu oli lähtökohtainen työtapa kaikissa ryhmissä läpi hankkeen.  

Yhdessä jaetut merkitykselliset elämänkokemukset 

KuoHuLab-hankkeessa työskenneltiin pääsääntöisesti työikäisten kuopiolaisten kanssa vertaisryhmäajatuksella. Välillä ryhmiä tuotiin myös yhteen, ja usein kuultuna kommenttina olikin se, miten yllättävän paljon yhteistä ihmisillä voi esimerkiksi elämäntilanteestaan tai taustastaan huolimatta olla. Palvelutalossa asuva ikäihminen ja afganistanilainen nuori voivat jakaa hyvinkin samankaltaisia elämänkokemuksia, joiden tarinan muotoon saattaminen, kertominen ja kuuleminen vahvistavat itsemääräämisoikeutta.  Voit lukea tarinat Karjalan evakon muistoja sota-ajasta ja Tavoite, nuoren afgaanin tarina.

KuoHuLabin aikana saimme kokea paljon upeita hetkiä. Saimme kuulla, lukea ja nähdä viitottuina kertomuksia elämän pienistä ja suurista tärkeistä asioista. Usein tarinoiden merkitykset avautuivat myös kertojille itselleen uudella tavalla. Vahvemman yhteyden saaminen omaan tarinaan lisää mahdollisuutta kokea laajempaa yhteyttä myös toisiin. Toivomme tämän kantavan kohti uusia merkityksellisiä hetkiä ja tarinoita.  

”Muistan sen hetken, kun sain ensimmäisen lapseni. Olimme vielä synnytyssairaalassa. Puin vauvalle nallebodyn ja puolipotkuhousut. Miten jännittävää oli olla tuore äiti. Havahduin suureen rakkaudelliseen tunteeseen, kun imetin vauvaani ensimmäisen kerran sairaalassa. Hän oli siinä vierelläni, nallekuvioinen käsi lepäsi omassani. Silmät kiinni rauhassa, hän joi maitoa minusta, joka olen hänen äitinsä. Se hetki oli käsittämättömän herkkä ja ajattelin, että pitäisin sinusta aina hyvää huolta. Onnen kyynel vierähti silmäkulmaan ja samalla vauvani avasi silmänsä ja katsoi kuin suoraan minun silmiini, että ”tässä minä olen.” Silitin hänen hiuksiaan hellästi ja yhä vieläkin, kun peittelen hänet nukkumaan, on silittäminen läsnä.

Se yhteys, rakkaus, joka yhdistää omaan lapseen on aina rinta-alassa. Se on ikuista energiaa kuin loppumaton virta, joka löytää aina uusia uomia. Kerron hänelle, että rakastan ja olet tärkeä, että sinä riität, ja olet mahtava juuri tuollaisena kuin olet, kun hän joskus kaipaa lohtua. Hän hymyilee ja halaa. Kaiken kiireen keskellä, mikä voisi olla tärkeämpää kuin kokea olevansa osa rakastavaa perhettä, läsnäolemisen rauhassa. Tämä ”pieni vauvani” alkaa kasvaa jo minusta ohi vuosien vinhasti vieriessä. Aika, on niin, käsittämätön juttu.”